Arkeologia

Esihistorialliset kiinteät muinaisjäännökset ja muistomerkit julistettiin valtion suojelukseen Ruotsissa jo vuonna 1666. Papit määrättiin tekemään kuvaukset pitäjiensä arkeologisesti ja maantieteellisesti kiinnostavista kohteista. Lakia laajennettiin muutama vuosikymmen myöhemmin, jolloin se ulotettiin koskemaan myös maasta löydettyjä arvokkaita metalliesineitä. Lainsäädäntöä täydennettiin 1700-luvulla ja asetus muistomerkkien suojelusta Suomen suuriruhtinaskunnassa annettiin vuonna 1883. Tähän asetukseen perustuu myös nykyisin voimassa oleva vuonna 1963 säädetty muinaismuistolaki.

Lain suojaamia ovat muun muassa muinaiset hautaröykkiöt, kalmistot, asuinpaikat, kalliomaalaukset, uhrikivet ja muut palvontapaikat, linnavuoret ja huomattavien rakennusten rauniot. Muinaismuistolain mukaan vähintään sata vuotta vanha esine, jonka omistajaa ei tiedetä, tulee toimittaa Museovirastoon. Myös merestä tai vesistöstä löydetyt sata vuotta tai sitä vanhemmat hylyt on rauhoitettu.

Arkeologia ei rajoitu vain muinaisten aikojen tutkimiseen vaan tutkimuskohteena voi olla vaikkapa 1900-luvun teollisuusrakennuksen jäännökset. Vedenalaisia muinaisjäännöksiä tutkii meriarkeologia. Kokeellisella arkeologialla tarkoitetaan tutkimusta, jossa pyritään esimerkiksi esineen valmistamisella selvittämään asioita, jotka eivät käy suoraan ilmi kaivauslöydöistä. Voidaan valmistaa vaikkapa keihäs, jonka esikuva on kivikautinen, tai rakentaa rautakautinen uuni. Näin voidaan tutkia mm. valmistustekniikoita ja materiaalien käyttäytymistä.

Arkeologian keskeisiä tutkimusmenetelmiä ovat kaivaukset ja muinaisjäännösten inventoinnit. Arkeologisen tutkimus- ja dokumentointityön lisäksi arkeologit seuraavat kulttuuriympäristössä tapahtuvaa maankäyttöä ja maankäytön suunnittelua sekä valmistelevat osaltaan lausuntoja ja tekevät muinaisjäännösselvityksiä.

Arkeologisen kulttuuriperinnön vaalimisesta vastaavat Museoviraston arkeologian osasto ja rakennushistorian osasto yhdessä eräiden maakuntamuseoiden kanssa.