Hae sivustolta
TIEDOTTEET
 

Museoväki 2013 -tutkimus kertoo museoiden olevan aiempaa parempia työpaikkoja

Museoalan ikärakenne vuosina 2003, 2008 ja 2013.

Kalle Kallio arvioi tuoreen Museoväki 2013 -tutkimuksen tuloksia.


Yleinen mielikuva paikalleen pysähtyneistä museoista ei voisi olla enempää pielessä. Olen tehnyt museoalan työntekijöiden taustoja ja näkemyksiä kokoavan Museoväki-tutkimuksen nyt kolme kertaa ja viiden vuoden tarkasteluvälit tuovat esiin päivänselviä muutoksia. Ensimmäisen kerran Museoväkeä tutkittiin vuonna 2003 ja sen jälkeen kolmannes alan työntekijöistä on vaihtunut. Kyse ei ole vain luonnollisesta ikääntymisestä: uudet museoihmiset ovat erilaisia kuin ennen ja heidän mukanaan myös työpaikat ovat muuttuneet - parempaan suuntaan.

Kenties silmiinpistävin muutos viimeisen kymmenen vuoden aikana on koulutustason nousu. Ylemmän korkeakoulututkinnon suorittaneita on uusimman kyselyn mukaan yli 60 % kyselyn kohderyhmästä, joka on rajattu vähintään viimeiset puoli vuotta museoalalla työskennelleisiin. Luultavasti millään muulla alalla ei ole näin korkeasti koulutettua henkilökuntaa ja kymmenessä vuodessa luku on kivunnut kymmenen prosenttiyksikköä ylöspäin. Muutos näkyy myös ikäryhmiä vertailtaessa: maistereita on selvästi enemmän alle 50-vuotiaissa kuin varttuneemmissa polvissa.

Tämän tuloksen varjopuolena voi pitää sitä, että tutkijakoulutettuja työskentelee museoissa verraten vähän. Tohtoreiden ja lisensiaattien määrä on hyvin alhainen suhteessa maisterimassaan. Kulttuurihistoriallisissa museoissa työskentelee yksi tohtori 14 maisteria, taidemuseoissa 20 ja erikoismuseoissa peräti 32 maisteria kohden. Harvat tohtorit myös ikääntyvät nopeasti. Kymmenessä vuodessa tohtoreiden keski-ikä on noussut viidellä vuodella, vaikka alan keski-ikä on muuten ennallaan.

Tulosten perusteella voisi ennustaa, että museoissa tulee jatkossa työskentelemään entistä vähemmän akateemisen tutkijakoulutuksen saaneita museoammattilaisia. Tämä on ongelma tutkimustyön laadun ja uskottavuuden kannalta. Yhteistyö yliopistomaailman kanssa uhkaa jäädä huterammaksi ja museoiden rooli painottuu tiedon popularisointiin eikä uuden tiedon tuottamiseen. Toisaalta maistereiden määrä on myös mahdollisuus. Nyt jos koskaan olisi aika käynnistää museoalan tutkijakoulu.

Museoväki-tutkimuksissa on alusta lähtien seurattu, miten museotyön koetaan vastaavan koulutusta. Arviot ovat kymmenessä vuodessa parantuneet siten, että 59 % työntekijöistä katsoi koulutustaustansa vastaavan enimmäkseen nykyisiä tehtäviä. Vain kolme prosenttia oli sitä mieltä, että koulutus ei lainkaan vastannut nykyistä työtä. Vaikka työ ja koulutus eivät täysin kohtaa toisiaan, tulosten parantuminen kertoo sekä koulutuksen että museotyön muuttumisesta.

 

Museologian yliopistollinen opetus alkoi Suomessa 30 vuotta sitten. Aiemmin yliopistoissa järjestettiin vain lyhyempiä museokursseja, jotka painottuivat käytännölliseen museotyöhön. Museologiaa opetetaan nykyisin kuudessa kaupungissa ja Museoliiton verkkokursseilla. Oppiaine on vahvistunut 1980-luvun alun jälkeen kattamaan kaikki opintojen vaiheet graduseminaareja ja väitöstilaisuuksia myöten. Kehitystä on tukenut vuonna 2006 uudistunut museolainsäädäntö, joka asetti museologian opinnot osaksi valtionosuuslain pätevyysvaatimuksia. Museologian voittokulku näkyy myös Museoväki-tutkimuksissa.

Vuosien 2003-2013 aikana museologiasta on muodostunut pohjakoulutus, joka jo yhdistää suurta osaa museoammattilaisista. Tällä hetkellä korkeakouluopintoja suorittaneista yli puolet on suorittanut jonkin museologian kokonaisuuden. Vähintään museologian perusopinnot suorittaneita on jo 48 prosenttia, kun viisi vuotta sitten vastaava luku oli 36 % ja kymmenen vuotta sitten 29 %.

Vaikka museologiaa on voinut opiskella 1980-luvulta lähtien ja monet ovat suorittaneet opinnot töiden ohessa, museologia on myös sukupolvikysymys. Yliopistollisen museokurssin käyneet ovat jo kuusikymppisiä ja aloittaneet museouransa keskimäärin samoihin aikoihin, kun museologian opetus meillä alkoi. Vastaavasti museologian perusopinnot lukeneet ovat keskimäärin alle nelikymppisiä ja tulleet alalle vuosituhannen vaihteessa.

Toisaalta museoihin työllistyy yhä runsaasti myös niitä akateemisesti koulutettuja museoammattilaisia, jotka eivät ole lainkaan opiskelleet museologiaa. Puolet 2010-luvulla tulleista ei näyttäisi opiskelleen museologiaa lainkaan. Tästä ei kannata tehdä hätiköityjä johtopäätöksiä. Aiempien tutkimusten perusteella voi jo ennustaa, että täydennyskoulutus ja vaihtuvuus tulevat korjaamaan tilanteen. Kymmenen vuotta alalla työskennelleistä korkeakoulutetuista jo kaksi kolmannesta on museologiansa opiskellut. Enemmän sietäisi miettiä museologian sukupuolittumista: korkeakoulutetuista naisista museologian perusopinnot on suorittanut 52 prosenttia, mutta miehiä museologia ei tavoita. Miehistä vain 27 % on tehnyt vähintään perusopinnot.

Kun museotyö on eriytynyt yhä monipuolisemmaksi ja vaatii moniammatillista osaamista, vain museologia voi yhdistää eri alojen työntekijöiden koulutustaustoja. Museologian arvo työyhteisöille on ennen muuta siinä, että se voi antaa yhteisen kielen ja tavan hahmottaa museon toimintaa. Museoväki-tutkimuksen perusteella voidaan myös tilastollisesti osoittaa, että museologian opiskelusta on hyötyä. Museologiaa opiskelleet kokevat esimerkiksi oman työnsä muita mielenkiintoisempana ja kertovat työn ja koulutuksen vastaavan paremmin toisiaan. Museologiaa lukeneista kaksi kolmasosaa katsoi työnsä vastaavan koulutustaan, kun muissa ryhmissä näin vastasi joka toinen. Museologian opintojen laajuudella ei tosin näyttäisi vastausten perusteella olevan suurta merkitystä: pienikin annos museologiaa vaikuttaa positiivisesti!

 

Museot ovat työyhteisöinä sikäli tavallisia, että joukkoon mahtuu sekä hyvin että huonosti voivia museoita. Museoväki-tutkimuksissa ei voi eritellä yksittäisten museoiden vastauksia vaan kuva muodostuu koko kentän tasolla. Kokonaiskuva viiden ja kymmenen vuoden takaiseen on kuitenkin yksiselitteisen myönteinen: museoissa on nyt parempi olla. Vaikka aiempienkin tutkimusten perusteella museot ovat olleet varsin hyviä työyhteisöjä, muutos edellisiin kyselyihin on ilmeinen: työilmapiiri on parantunut, uupumusta ilmenee vähemmän ja johtamisenkin arvioidaan olevan paremmalla tolalla.

Kun työilmapiiriä luonnehti tyydyttäväksi tai huonoksi 40 % vastaajista vuonna 2003, viisi vuotta myöhemmin näin kielteisiä arvioita antoi 35 % ja nyt enää 28 %. Vastaavasti viikoittain tai päivittäin uupuneiden määrä on kymmenessä vuodessa vähentynyt 24 prosentista 20 prosenttiin ja harvoin tai ei koskaan uupuneiden määrä noussut 26 prosentista 33 prosenttiin. Arviot johtamisesta ovat viidessä vuodessa parantuneet siten, että hyvin tai erinomaisesti johdetuissa museoissa työskentelee nyt 50 % alan työntekijöistä, kun viisi vuotta sitten jäätiin 46 prosenttiin.

Museoväki-tutkimukset ovat tilastollisia tutkimuksia, jotka kertovat kohtalaisen hyvin asioiden nykytilasta, mutta eivät juurikaan auta ymmärtämään, mistä asiat johtuvat saati miten niitä voisi muuttaa. Eri vastausten tilastollisten yhteyksien ja niissä tapahtuneiden muutosten perusteella voidaan kuitenkin koettaa selittää, miksi museoalan työpaikat ovat viime vuosina tervehtyneet. Vastaajat ovat listanneet oman museonsa vahvuuksia ja heikkouksia ja myös näissä vastauksissa on muutamia kiinnostavia muutoksia.

Vielä viisi vuotta sitten 32 prosenttia vastaajista piti museonsa heikkoutena arvostuksen puutetta, mutta tänä kesänä näin vastasi vain 23 prosenttia. Toinen merkittävä muutos on tapahtunut siinä, että henkilöstön heikot vaikuttamismahdollisuudet ovat ongelma yhä harvempien mielestä. Viisi vuotta sitten ongelman mainitsi 21 %, nyt enää 15 %. Ylipäätään kyselyn vastaajat ovat maininneet vähemmän heikkouksia kuin edellisellä kerralla. Jopa pienet palkat hiertävät aavistuksen vähemmän kuin ennen.

Tulosten perusteella näyttäisi siltä, että museoiden henkilöstöjohtaminen on kehittynyt myönteiseen suuntaan. Henkilöstön arvostaminen ja paremmat vaikutusmahdollisuudet kertovat siitä, että ainakin osassa museoissa on onnistuttu rakentamaan toimivampaa vuorovaikutusta työyhteisön sisällä. Tämä vaikuttaa laajemmin hyvinvointiin ja ilmeisesti museoammattilaisille löydetään paremmin koulutusta vastaavaa työtäkin. Toimivassa työyhteisössä onnistutaan hyödyntämään ihmisten vahvuuksia, mikä tekee työstä mielenkiintoista ja parantaa ilmapiiriä.

Vaikka johtajien esimiestaidot ovat viime vuosina kehittyneet ja uuden polven johtajat poikkeavat edeltäjistään, tuskin koko muutosta voi selittää johtamisella. Myös museoväen koulutustason nousulla on tilastollinen yhteys työn ja koulutuksen vastaavuuteen, joka on puolestaan yhteydessä työn mielenkiintoisuuteen, ilmapiiriin ja jopa johtamiseen. Kenties uuden museoväen alaistaidot ovatkin eläköityneitä museopolvia paremmat: kuppikuntien ja hierarkioiden sijaan nyt rakennetaan yhteistä tulevaisuutta.

Yksi asia on kuitenkin varmaa: muutosta ei voi selittää resursseilla eikä raha tee onnelliseksi. Ongelmia on niin rikkaissa kuin köyhissäkin museoissa. Aineiston tilastollinen analyysi paljastaa jo vähän huvittaviakin yhteyksiä vastausten välillä. Puolet vastaajista mainitsi vähäiset resurssit museonsa heikkoutena, mutta nämä vastaajat olivat taas keskimääräistä tyytyväisempiä työilmapiiriin, oman työnsä mielenkiintoisuuteen ja jopa johtamiseen. Resurssipulasta kärsivien museoiden erityisenä vahvuutena näyttäytyi muita tasa-arvoisempi, avoin ilmapiiri: kun rahat on loppu, ei kyräilyynkään ole siis varaa.

 

Uusimpaan Museoväki-tutkimukseen vastasi 909 museoalan ammattilaista. Vastausprosentti on erittäin hyvä ja tulos tilastollisesti luotettava. Tutkimus kertoo työpaikkojen viihtyvyyden ja osaamisen lisäksi paljon taustatietoa muun muassa alan ikä- ja sukupuolijakaumasta tai työsuhteiden pysyvyydestä. Kun näitä tietoja voi jo vertailla viisi ja kymmenen vuotta sitten kerättyihin aineistoihin, syntyy myös kuva meneillään olevista muutoksista ja pysyvistä ilmiöistä.

Museoala on tällä hetkellä erittäin naisvaltainen ala ja naisistunut myös viimeisen vuosikymmenen aikana. Tällä hetkellä vain joka viides alan työntekijä on mies. Naiset ovat enemmistönä kaikenlaisissa museoissa ja tehtävissä. Viimeisen viiden vuoden aikana monen miesjohtajan tilalle on tullut nainen, ja kyselyn mukaan kolme neljästä johtotehtävässä työskentelevästäkin on nainen.

Naisten asema museoissa näyttää kyselyn perusteella varsin hyvältä. Naiset ovat keskimäärin paremmin koulutettuja, he tekevät paremmin koulutustaan vastaavaa ja mielenkiintoisempaa työtä. Naiset vaikuttaisivat olevan motivoituneempia työhönsä, heidän työtään arvostetaan enemmän ja he kokevat myös saavansa täydennyskoulutusta helpommin kuin miehet. Kuitenkin työyhteisöjen ongelmat saattavat painaa erityisesti naisia: esimerkiksi työpaikkakiusaaminen ja epätasa-arvoinen ilmapiiri ovat tyypillisesti museoalan naisten harmina.

Museoalan ikärakenne on muuttunut kymmenen vuoden aikana. Vuonna 2003 tehty kysely osoitti, että museoalalla ei muhinut mittavaa eläkepommia, vaan alan suurimmat ikäluokat olivatkin tuolloin parhaassa työiässä olevia nelikymppisiä. Nämä 1950- ja 60-lukujen taitteessa syntyneet olivat tulleet museoihin ennen 1990-luvun lamaa ja nyt he ovat virkeitä viisikymppisiä. Heidän eläköitymisensä seuraavan 5-15 vuoden aikana tulee olemaan määrällisesti isompi muutos, kuin sodan jälkeen syntyneiden ikäluokkien poistuminen alalta viimeisen kymmenen vuoden aikana. Tämä johtuu yksinkertaisesti siitä syystä, että museot kasvoivat voimakkaasti 1980-luvulla ja alalle tuli tuolloin paljon uusia työntekijöitä. Toki ikärakenne vaihtelee museoittain ja eläköityminen oli joku vuosi sitten mittavaa erityisesti 1970-luvulla laajentuneissa instituutioissa. Yleisesti ottaen erikoismuseoissa työskentelee keskimäärin pari vuotta nuorempaa väkeä kuin muissa museoissa.

Viisi vuotta sitten tehdyssä tutkimuksessa alkoi näkyä, että alalta oli poistunut koko joukko 35-44-vuotiaita työntekijöitä. Tämä sukupolvi äänesti tuolloin jaloillaan ja oli vastauksissaan myös muita selkeästi kriittisempi. Oletin poistumisen johtuneen lähinnä pienistä palkoista, määräaikaisista työsuhteista, museoalan vanhentuneista käytännöistä ja elämän ruuhkavuosista. Tyytymättömän sukupolven aiheuttama poistuma näkyy yhä edelleen alan ikärakenteessa vaikka talouskriisin myötä muut työmarkkinat eivät houkuttele museoammattilaisia enää entiseen malliin. Kiinnostavaa on se, että nelikymppiset ovat yhä vastauksissaan aavistuksen muita happamampia.

Uusimman tutkimuksen selkeät demografiset muutokset löytyvät sekä nuorimmista että varttuneimmista vastaajista. Eläköityminen on siirtynyt myöhäisemmäksi ja kuusikymppisten osuus on kaksinkertaistunut kymmenessä vuodessa. Vuosituhannen alussa ei yli 65-vuotiaita museoissa juuri näkynyt - nyt myös harmaat museopantterit pidentävät työuriaan ja metsästävät superkarttumaa. Talouskriisin vaikutus näkyy puolestaan siinä, miten nuorten pääsy alalle on vaikeutunut. Kaksikymppisten osuus vastaajista on pudonnut kolmanneksella. Julkisen talouden säästöt ja pidentyneet työurat ovat vaikeuttaneet nuorten työllistymistä. Museoalan työpaikoista käydään entistä kovempaa kilpailua.

Työsuhteiden määräaikaisuuksista on käyty 2000-luvulla paljon keskustelua ja myös lainsäädännöllä on torjuttu pätkätöiden ketjuttamista. Määräaikaisuuksien rinnalla huolta aiheuttaa museoalan silpputyötä tekevien freelancereiden asema, josta ei tämänkertaisen Museoväki-tutkimuksen pohjalta valitettavasti saa selvää kuvaa. Karkeasti ottaen erilaisissa määräaikaisissa työsuhteissa on kaikissa tutkimuksissa työskennellyt jokseenkin neljännes vastaajista, vaikka uusimmassa tutkimuksessa onkin havaittavissa pientä laskua. Nuorten määräaikaisuudet ovat yleistyneet, mutta muissa ikäryhmissä vähentyneet. Tämä johtunee heikosta taloustilanteesta, joka vaikeuttaa eniten nuorten työllistymistä.

Määräaikaisuus onkin selkeästi ikään sidottu kysymys: määräaikaiset ovat keskimäärin 11 vuotta vakituisia nuorempia ja tulleet 9 vuotta myöhemmin alalle. Kun alle kolmekymppisistä vain harva on vakituisessa työsuhteessa, kolmekymppisistä jo lähes kaksi kolmannesta työskentelee vakituisena. Määräaikaisten osuus laskee tasaisesti iän myötä ja 50 vuotta täyttäneistä enää kahdeksan prosenttia työskentelee määräaikaisena. Naisilla määräaikaisuudet ovat hieman yleisempiä kuin miehillä.

 

Laajasta aineistosta nousee esiin runsaasti kiinnostavia yksityiskohtia, jotka herättävät kysymyksiä museotyön muuttumisesta. Yksi kiinnostavista muutoksista on museo-opetuksen vahvistuminen. Kymmenen vuotta sitten viisi prosenttia vastaajista kertoi museo-opetuksen vaativan eniten heidän työaikaansa. Nyt ollaan jo kahdeksassa prosentissa. Vahvistumisesta kertoo myös se, että pedagogit ovat ammattiryhmistä nuorimpia. Museo-opetus on myös erittäin naisvaltaista: vain yksi kahdestakymmenestä museopedagogista on mies.

Museo-opetuksen vahvistuminen antaa selkeän signaalin museotyön muutoksesta. Museoissa painotetaan aiempaa enemmän yleisölle suunnattuja palveluja, joissa pedagogia näyttelee suurta roolia. Perinteinen avoinnapito ei enää riitä, vaan museot tuottavat työpajoja, opastuksia, tapahtumia ja toimintaa ennennäkemättömällä volyymilla. Helsingin Sanomien pääkirjoituksessaan keväällä nostama debatti museoiden lapsivastaisuudesta ei saa minkäänlaista tukea alan henkilöstörakenteen muutoksesta. Keskustelu kuitenkin osoittaa, että valittu suunta on ollut oikea ja luultavasti museo-opetukseen käytetty työaika tulee museoissa vahvistumaan myös jatkossa.

Hiipuvista trendeistä kenties kiinnostavin on kansatieteilijöiden eläköityminen. Jo aiemmissa tutkimuksissa on ollut näkyvissä, että kansatieteilijät ovat muita iäkkäämpiä, eikä uusia tulijoita ole samalla tavalla kuin ennen. Historia on tässä kyselyssä jo ohittanut kansatieteen toiseksi suosituimpana museoaineena. Myös taidehistorian valta-asema on heikentynyt muiden aineiden yleistyessä. Sen sijaan historiaa opiskelleiden määrät näyttävät vain kasvavan.

Kansatieteilijöitä on varttuneemmissa ikäryhmissä noin kaksi kertaa enemmän kuin nuoremmissa, kun historiassa tilanne on taas päinvastainen. Vaikka etnologit kokevat, että museotyö vastaa erinomaisesti heidän koulutustaan ja oppiaineella on vahva traditio suomalaisessa museohistoriassa, tilastoissa kansatieteen suosio vain laskee. Tämä voi johtua monesta syystä. Esinekeskeinen lähestymistapa on heikentynyt jo pidemmän aikaa kansatieteessä, eikä valmistuneilla ole enää samanlaista etulyöntiasemaa museoalan työmarkkinoilla kuin ennen. Myös museoiden toiminta kohdistuu entistä enemmän lähihistoriaan, jonka käsittelemiseen kansatiede ei kenties anna riittäviä eväitä. Ehkä suurin syy on kuitenkin valmistuneiden määrässä. Kansatiedettä opetetaan vain kolmessa yliopistossa, eikä hyviä etnologeja riitä kaikkialle.

Nykyään rekrytoinneissa hyvin harvoin edellytetään tiettyjä aineyhdistelmiä eikä kukaan enää puhu varsinaisista museoaineista. Museoissa työskentelee luontevasti niin yhteiskuntatieteiden, kirjallisuuden, kauppatieteiden kuin kasvatustieteiden osaajia. Yksi kiinnostava muutos on siinä, miten folkloristit ovat löytäneet museot viimeisen kymmenen vuoden aikana. Folkloristeja on jo varsin runsaasti nuorissa ikäpolvissa, vaikka suosio jää vielä kauas pienimmän museoaineen eli arkeologian lukijoista. Folkloristit tosin kokevat, että museotyö ei kovinkaan hyvin vastaa heidän koulutustaan.

 

Viisi vuotta sitten tehdyssä tutkimuksessa kokoelmatyötä ja tutkimusta tekevät nousivat esiin yhtenä kriittisenä ammattiryhmänä. Työilmapiiri ja jaksaminen olivat koetuksella, he olivat myös pettyneitä niin museoiden johtamiseen, työtovereihin kuin työympäristöönkin. Tulkitsin tuolloin, että odotukset kokoelmatyötä ja tutkimusta kohtaan olivat liian suuria. Kokoelmapoliittisten syntien ratkaiseminen, digitointi ja näkyvä tutkimus edellyttävät sellaista pitkäjänteisyyttä, johon yleisötyön rytmissä hengittävä museoala ei malttanut sitoutua.

Kokoelmatyön osalta on tapahtunut viidessä vuodessa merkittäviä muutoksia. Esimerkiksi kokoelmatyöntekijöiden näkemykset työilmapiiristä, jaksamisesta, johtamisesta ja työtovereistaan ovat nyt keskitasoa. Vain työympäristöjen osalta vastaukset ovat yhtä kriittisiä kuin viisi vuotta sitten: kokoelmatilojen viihtyisyydessä ei ole tietysti tapahtunut suurtakaan parannusta.

Jos viiden vuoden takainen tulkintani osui oikeaan, on kokoelmatyön täytynyt sen jälkeen muuttua parempaan suuntaan. Nähdäkseni juuri kokoelmat ovat viime aikoina olleet kehittämisen painopisteenä ja alalla on käynnissä merkittäviä valtakunnallisia hankkeita. Monet museot ovat laatineet ensimmäiset kokoelmapoliittiset ohjelmansa, kulttuuriperinnön digitointiin on kohdennettu lisää projektirahaa, mahdottomana pidetty tallennusvastuujako on onnistuttu luomaan ja tietojärjestelmien kehittämishankkeita on meneillään useita. Tätä taustaa vasten ei ehkä olekaan yllätys, jos kokoelmatyö tuntuu nyt mielenkiintoisemmalta ja työilmapiirikin on siinä sivussa kohentunut.

 

Kokoelmatyötä tekevien rinnalla on toinen vastaajaryhmä, jonka näkemykset ovat harpanneet selvästi positiivisempaan suuntaan. Valtion museot pärjäsivät viisi vuotta sitten varsin huonosti niin työilmapiirin, työuupumuksen, työn mielenkiintoisuuden kuin johtamisen osa-alueilla. Vaikka työilmapiirin ja johtamisen osalta ero yksityisiin museoihin on yhä selvä, valtion museot ovat petranneet todella paljon. Työn mielenkiintoisuuden ja työuupumuksen osalta ne erottuvat jopa aavistuksen edukseen.

Viisi vuotta sitten valtion museoiden heikkouksia olivat epätasa-arvoinen ilmapiiri, henkilöstön heikot vaikutusmahdollisuudet, toiminnan byrokraattisuus ja huonot esimiestaidot. Näistä ongelmista vain toiminnan byrokraattisuus on säilynyt leimallisesti juuri valtion museoiden kipupisteenä. Yli puolet valtion ja reilu kolmannes kunnallisten museoiden työntekijöistä moitti liiallista byrokratiaa, kun yksityisissä museoissa vain joka kymmenes. Viidessä vuodessa byrokratia näyttäisi jopa lisääntyneen julkisyhteisöjen museoissa.

Vertailemalla valtion museoiden vahvuuksia ja heikkouksia viiden vuoden takaiseen, voi yrittää paikantaa, mikä on muuttunut. Yleisesti ottaen näyttäisi siltä, että palaute on aiempaa kannustavampaa, työtä arvostetaan, tavoitteet ovat motivoivia, työnkuvat ovat selkeytyneet ja esimiestaidot parantuneet. Jopa museon resurssien ja palkkojen kohdalla ongelma ei näyttäydy yhtä suurelta kuin ennen - valtiontalouden miljoonaleikkausten jälkeen tämä tulos kuulostaa jo hieman yllättävältä. Toki valtion museoilla on yhä omia leimallisia ongelmiaan byrokraattisuuden lisäksi. Esimerkiksi kiusaamista on enemmän ja henkilöstön vaikutusmahdollisuudet näyttävät aika huonoilta.

Kunnalliset museot ovat monessa suhteessa lähellä valtion museoita: uupumusta on kunnissa hieman enemmän mutta johtaminen arvioidaan valtion museoita paremmaksi. Kunnissa muita museoita yleisempiä ongelmia ovat arvostuksen puute, epätasa-arvoinen ilmapiiri ja pienet palkat - vaikka tilanne on näidenkin osalta kohentunut viiden viime vuoden aikana. Yksityisten museoiden työntekijät ovat vastauksissaan selkeästi muita myönteisimpiä. Epäselvät työnkuvat, heikko tiedonkulku ja työn järjestäytymättömyys koetaan kuitenkin yksityisissä museoissa muita museoita useammin ongelmiksi. Tilanne oli sama viisi vuotta sitten ja ongelmalista kuvaakin yksityisten museoiden erilaista arkea varsin sattuvasti.

 

Viiden vuoden välein tehtävässä tutkimuksessa huomio kiinnittyy herkästi muutoksiin. Samalla ei kuitenkaan saisi unohtaa niitä asioita, jotka eivät tunnu muuttuvan mihinkään. Kyselystä toiseen nousee esiin museotyön mielenkiintoisuus ja museoväen aito ylpeys omasta työpaikastaan. Tällaiset kyselystä toiseen toistuvat asiat saattavatkin olla niitä museoalan työyhteisöjen pysyvämpiä piirteitä.

Tutkimuksessa kysyttiin, mitä vastaajat pitivät museonsa vahvuuksina ja heikkouksina. Vahvuuksista hyvät työtoverit, viihtyisä työympäristö ja ammattitaitoinen henkilöstö ovat pysyneet kolmen kärkenä. Myös heikkouksissa kolmen kärki on pysynyt täysin samana: pienet palkat, museon pienet resurssit ja heikko tiedonkulku. Tämä tulos on alalla työskenteleville kenties itsestään selvä. Museot ovat aliresursoituja ja matalapalkkaisia työpaikkoja, joiden vahvuudet ovat kuitenkin meissä museoammattilaisissa ja niissä kulttuuriympäristöissä, joissa saamme tehdä työtämme.

Kuten aiemmissa tutkimuksissa, yhden ammattiryhmän vastauksista syntyy särö hieman harmoniseen kokonaiskuvaan. Vaikka luvut ovat aavistuksen kohentuneet, avoinnapidon henkilökunta ei pidä työtään järin mielenkiintoisena eikä monikaan katso sen vastaavan koulutustaan. Avoinnapidosta huolehtiva henkilöstö listasi muita useammin museon heikkouksina tiedonkulun, arvostuksen puutteen, epätasa-arvoisen ilmapiirin ja henkilöstön vähäiset vaikutusmahdollisuudet. Vaikka museot ovat työyhteisöinä kehittyneet, kaikkia epäkohtia ei ole saatu alkuunkaan kitkettyä.

Ongelmaa ei saa vähätellä, koska avoinnapidon henkilökunta antaa museolle kasvot, jotka museokävijä näkee. Monissa museoissa yleisötyön ja kulissien takana tapahtuvan työn välille on laskeutunut työyhteisöjä jakava henkinen muuri. Tämä on kiusallinen ongelma, joka näkyy kyselystä toiseen. Jos museot onnistuvat purkamaan nämä muurit ja saavat koko henkilökuntansa puhaltamaan yhteen hiileen, tulevaisuuden museoista voi tulla entistäkin parempia työpaikkoja.

Kalle Kallio


Kirjoittaja on Suomen museoliiton varapuheenjohtaja, joka on vastannut kaikista Museoväki-tutkimuksista vuosina 2003, 2008 ja 2013.




Seppo Honkanen / Museoliitto

Millaisia ajatuksia tutkimuksen tulokset herättävät?

 

Suomen museoliitto 25.9.2013