29.10.2012
Väitös Jyväskylän yliopistossa: Digitaalinen kulttuuriperintö karkaa museoilta
FM Ari Häyrisen digitaalisen kulttuurin väitöskirja ’Open Sourcing Digital Heritage. Digital Surrogates, Museums and Knowledge Management in the Age of Open Networks’ (Digitaalisen kulttuuriperinnön avaaminen. Digitaaliset toisinnot, museot ja tiedonhallinta avoimien tietoverkkojen aikakaudella) hyväksyttiin Jyväskylän yliopistossa 27.10.2012. Vastaväittäjänä toimi apulaisprofessori Christian-Emil Ore (Universitetet i Oslo) ja kustoksena professori Raine Koskimaa (Jyväskylän yliopisto).
Häyrinen tarkasteli digitoitua kulttuuriperintöä vakiintuneiden muistiorganisaatioiden ulkopuolelta nähtynä. Erityisen mielenkiinnon kohteena oli virallisten ja epävirallisten toimijoiden suhde internetissä. Lisäksi Häyrinen tutki tietotekniikan merkitystä digitoidun kulttuuriperinnön avoimuudelle sekä etsi avoimen digitaalisen kulttuuriperinnön esteitä. Yksi tällainen este on museoiden ’institutionaalinen taakka’, johon liittyvät muun muassa museoiden pelot, resurssit, museoiden asema virallisina organisaatioina, se kuinka asiantuntijuus ja kontrollin tarve liitetään toisiinsa sekä museoiden käyttämät tietojärjestelmät.
Museot valinnan edessä
Internetin uudet, museoista riippumattomat tietolähteet ovat usein kattavampia ja lähempänä tavallisten ihmisten kokemusmaailmaa kuin museoiden omat online-materiaalit. Kulttuuriperintöorganisaatioiden on mietittävä haluavatko ne olla mukana luomassa avointa kulttuuriperintöä vai haluavatko ne pitää kiinni erityisasemastaan kulttuuriperinnön määrittelijöinä myös internetissä.
– Museoilla ei ole mitään erityisasemaa internetissä. Jokainen internetin käyttäjä voi nykyään olla myös tiedontuottaja ja hakukoneet hakevat aineistoa kaikkialta välittämättä tiedontuottajan koulutuksesta, iästä tai asemasta. Tietynlainen digitoidun kulttuuriperinnön demokratisointi on tapahtumassa ja osittain jo tapahtunut, Häyrinen toteaa.
Tietojärjestelmä on aina myös rajoite
– Tietotekniikasta puhutaan aina mahdollistajana, mutta oikeasti se on aina myös rajoite. Työkalusta tulee helposti käskijä. Museoiden kohdalla tämä näkyy erittäin selvästi, Häyrinen muistuttaa.
Museon online-tietokanta voi olla alun perinkin suunniteltu siten, että aineistot eivät ole hakukoneiden löydettävissä. Myöskään sitä, kuinka aineistoja voidaan käyttää esimerkiksi viidenkymmenen vuoden kuluttua, ei usein ole otettu huomioon. Myös museoiden pitkä, tiiviisti esineiden ympärille kietoutunut dokumentointiperinne on johtanut hyvin jäykkiin tietojärjestelmiin museoissa, mikä osaltaan vaikuttaa siihen millaista aineistoa museo pystyy tarjoamaan ulkopuolelle.
– Jos jokin ei ole esine, sitä ei pysty tallettamaan museoiden järjestelmiin. Tilaustaideteoksen vaiheita luonnoksesta valmiiksi teokseksi tai vaikkapa kaupungin vuosijuhlia ei voi dokumentoida tapahtumina. Ulkopuolelle jää siis kaikki mitä ihmiset tekevät, mitä voi pitää aika suurena puutteena, Häyrinen sanoo.
Kohti avointa kulttuuriperintöä
Museoille resurssitehokkain tapa osallistua avoimen digiperinnön luomiseen on avata materiaaleja avoimeen käyttöön ja tarjota niihin liittyvää informaatiota avoimena datana. Muuten vaarana on se, että museot menettävät merkityksensäinternetissä kulttuuriperintöön liittyvän tiedon tarjoajina. Se ei ole hyvä uutinen entistä tiukemmista määrärahoista kamppaileville museoille.
Häyrinen etsi suunnitteluperiaatteita entistä joustavampien ja avoimempien kulttuuriperintöjärjestelmien suunnitteluun käytännön ohjelmistokokeilujen avulla. Käyttämällä tapahtumien dokumentointiin perustuvia, tiedostopohjaisia järjestelmiä perinteisten tietokantojen sijaan, on mahdollista luoda joustavia ja huomattavasti nykyistä avoimempia järjestelmiä.
Lisätietoja:
Ari Häyrinen, puh. 050 5179384, ari.hayrinen(a)gmail.com